Monet meistä ”aikuisikään”
ehtineistä olemme saavuttaneet tietyn tiedon, taidon ja kokemuksen tason.
Omakohtaisesti parhaiten olen oppinut omista erehdyksistä ja virheistäni.
Opin
pysymään laudan päällä kiivettyäni sen päälle riittävän monta kertaa. Opin myös
aina uudestaan, että kaikkein vaikeinta laudalla pysyminen oli jatkuvasti
muuttuvissa olosuhteissa.
Nopea, mutta
pieni lauta ja puuskainen shiftaava tuuli aikaansai tippumisia silloinkin, kun purjelautailutaidot
oli jo omaksuttu.
Rehellisesti
voin todeta, että oma purjehdustaitoni ei ole synnynnäisen lahjakkuuden
ansiota, vaan pikemminkin peräänantamattomuuden seurausta. Joku läheiseni on
kutsunut sitä myös kovapäisyydeksi.
Opettelin
ajamaan pikkulautaa ja tekemään vesilähdöt olosuhteissa, joissa oli yleensä
ihan tajuton ristiaallokko (Källa ja Hudön selkä).
Vesille pääsi pienestä kalliorantojen
ympäröimästä aukosta, mistä piti pienellä laudalla kryssiä ulos.
Ja jos yritti
tulla takaisin helpommalle rannalle, yleensä evä osui vedenalaisiin kiviin ja
edessä oli kittaamista ja hiomista iltapuhteeksi.
Tein ensimmäisen vesilähtöni
5,5 neliön racepurjeella, jossa oli 5 camberia. Veteen tiputtua camberit sai
pyörähtämään ainoastaan kyllin lujaa päällä painamalla.
Tänä päivänä en suostu
enää surffaamaan paikoissa, joissa nuorena luupäänä kävin säännöllisesti. Ajan
mieluummin 30- 60 min matkan rantaan, jossa ajaminen voi olla jopa hauskaa.
Purjehduksen laatua ja
harrastuksen nautittavuutta nostavat tietyt helposti määritettävät seikat.
Ensimmäisenä on omiin kykyihin ja vallitseviin olosuhteisiin sopivat välineet.
Itsellä toimiva riki, lauta ja evä. Toimivalla yhdistelmällä on helppoa ajaa.
Nykyisillä leveillä ,
mutta ohuilla laudoilla on yleensä ottaenkin helpompaa ajaa, kuin 20 vuotta
sitten käytetyillä 50 – 60 cm leveillä laudoilla.
Kapealta lankulta oli paljon
helpompi horjahtaa kuin metriseltä laiturilta. Nykyään valitsenkin puuskaiseen
tuuleen kantavan ja plaanaavaan laudan.
Toinen asia, joka vaikuttaa
purjehduksen laatuun on tuuli olosuhteet. Kun ensimmäisen kerran ajoin rannikon
merituulessa ymmärsin, että on olemassa myös tasaista tuulta, joka ei koko ajan
muutu 0:n ja maksimin välillä.
Tasainen tuuli teki surffauksesta aivan
uudenlaisen kokemuksen. Tasaisessa tuulessa saattoi myös ajaa suurella tai
hieman pienemmällä purjeella ilman, että voimat kuluivat heti joko purjeesta
kiinni pitämiseen tai sitten pumppaamiseen.
Kolmas laatukriteeri on
ainakin yhtä oleellinen kuin nuo kaksi ensimmäistä. Aaltolinjat.
Yli kaiken
inhoan ristiaallokossa ajamista. Ja jos olemme rehellisiä, niin Suomen ahtailta
vesialueilta löytyy ”laadukasta” ristiaallokkoa paljon.
Yleensä tuulen
noustessa rantakalliot ja kivikot ja jyrkät rannat aikaansaavat takaisin
kimpoavia aaltoja.
Myös rannikon läheisyyteen istutetut saaret jakavat tuulta,
niin että aallot tulevat useasta suunnasta. Ja sitten on vielä kesäaikaan joka
paikassa liikkuvat veneilijät sotkemassa aaltolinjoja.
Sama spotti voi olla
kelvoton tietyllä tuulella, mutta sopivalla suunnalla koko lailla toimiva.
Neljäntenä kriteerinä
hyvälle spotille voisi mainita vielä lähtörannan. Onko lähteminen helppoa myös
pienellä laudalla, ilman vaativaa vääntämistä pienestä aukosta ulos. Onko ranta
turvallinen myös välinerikon tapahtuessa, vai onko edessä uintimatka tai pitkä
odotus.
Edellä mainitut seikat
selittävät miksi moni surffari ajaa jopa tunteja vain päästäkseen laadukkaalle
surffispotille.
Mitä kovempi on tuuli, sitä oleellisempaa on kohteen valinta.
Ajaminen aaltojen välissä
tasaisessa vedessä säästää voimia, on helppoa ja ennen kaikkea hauskaa. Mutta
rannan ja tuulen suunnan on sovittava yhteen.
Tämä harrastus toteutuu
parhaimmillaan, kun voi valita ajolinjat ja kiihdyttää ilman, että lauta hakkaa
koko ajan vasta-aaltoon. Sitä voi jo sanoa surffaukseksi. Ja se on mahdollista muuallakin
kuin Hangossa ja Porissa.
